Pelasta aivot

Viimeisenä päivänä minä vuokrasin digitaalikameran ensimmäiselle sukellukselle. Yllättävän hyviä kuvia sai, vaikka ensimmäistä kertaa moista oikeastaan kokeilinkin. Tällä sukelluksella pääsin myös uimaan merikilpikonnan kanssa. Tai oikeammin se vain söi ja minä pörräsin ympärillä, mutta tarpeeksi lähellä joka tapauksessa.

Pikaisen aamupalan aikana vaihdoimme paikkaa ja sitten taas veteen. Tällä kertaa minulla oli mukana Tuomaksen GoPro-kamera, joka otti yhden kuvan joka sekunti. Tuskin tuli kovinkaan montaa kelvollista, mutta sentään mureena näkyi. Tuomas sai kyseisellä sukelluksellaan suoritettua viimeisen Advanced Open Water -sertifikaattiin tarvittavan sukelluksen, joten hänkin saa kotiinsa parin kuukauden sisällä uuden kortin.

Päivän kolmas ja reissun viimeinen sukellus olikin sitten jännittävin. Sukelsimme samalla riutalla, mutta nyt käännyimme toiseen suuntaan. Sukelsimme neljästään Tuomaksen, Pinkin ja Rescue Diver -kurssin suorittaneen Bernien kanssa. Alku meni ihan hyvin, seurasimme riutan pystysuoraa seinämää briiffauksessa kerrottuun suuntaan. Pian virta (vuorovesi?) alkoi kuitenkin viedä meitä vakaasti tiettyyn suuntaan. Käännyimme riutan päälle ja annoimme virran viedä. Isoja barracudia näkyi, samoin parvi isoja papukaijakaloja syömässä korallia. Jossain vaiheessa Bernie otti kiinni korallista ja me muut huomasimme hänen sumenevan aika hurjaa vauhtia. Meidän piti polskia ihan tosissaan virtaa vastaan, ettemme menettäneet häntä kokonaan näkyvistä.

Yhdessä vaiheessa huomasin, että ohitimme poijun, jonne asti meidän koskaan pitänyt edes joutua, ja kun riutta lopulta loppui ja synkän syvä tumma meri avautui, tiesin, että olemme jo kovin kaukana veneestä. Onneksi emme olleet ainoat, jotka joutuivat virran vietäviksi, joten nousimme vain pintaan ja me kaikki 11 aloimme porukalla polskia takaisin venettä kohti. Matka kävi hitaasti, mutta kävi kuitenkin. Meidät noudettiin kolmella kumivenekeikalla takaisin veneelle, jossa saimme taputtaa sukelluksen suunnitelleelle Jasonille “onnistuneesta” briiffauksesta. Vaikka ajauduimmekin melko kauas veneestä, emme missään vaiheessa olleet varsinaisesti vaarassa. Uutena sukeltajan minä hieman jännitin, mutta samalla tiesin, että pintaan pääsee aina. Sukellus kesti minulla 24 minuuttia ja kävin myös tähän asti syvimmällä (20 metrissä), mutta ilmaa minulla oli vielä puoli tankkia jäljellä noustessani pintaan.

Tästä viimeisen sukelluksen pienoisesta tekniikkavirheestä huolimatta en voi kuin suositella täysin Pro Dive Cairnsia kaikille sukeltajille ja sukeltamista harkitseville. Tuskin olisin voinut käydä Open Water -kurssia paremmassa paikassa. Pro Diven henkilökunta oli rautaisen ammattitaitoista, asiallista ja kaikki tilat ja välineet ja muutkin puitteet olivat moitteettomat. Annoimme kaikki kurssilaiset varmasti täysiä pisteitä kaikkiin kohtiin lopun palautekyselyssä.

Sukelluspaikkana Iso Valliriutta ja varsinkin Pro Diven sukelluspaikat siellä ovat upeita. Korallia ja kaloja riittää enemmän kuin ehtii laskea, kilpikonnista ja haista puhumattakaan. Kaikkea merielämää ei vielä osaa edes nähdä, mutta onneksi kouluttajat näyttivät sukelluksilla meritähtiä ja muita selkärangattomia, jotka olisivat varmasti itseltä menneet ohi silmien. Paljon jäi kuitenkin myös vielä näkemättä, joten tänne on tultava ehdottomasti uudelleenkin. Ja tämä sukellus on nyt sitten harrastus, jota on ehdottomasti jatkettava, mahtavaa touhua.

Palasimme kolmeksi Cairnsiin, haimme kamat kaupalta ja maksoimme riuttaverot ja muut maksut ja kirjauduimme viimeiseen hotellimme Australiassa. Kävimme suihkussa ja joimme oluet, mutta illalla tapasimme suurimman osan sukellusporukasta, mukaan lukien Pro Diven väki, Gilligan’s-nimisessä baarissa, jossa söimme, juttelimme ja tanssimme. Iltaa jatkettiin toisessa baarissa ja kun sekin meni kiinni, jatkoi osa porukasta vielä yhden kouluttajan kämpille.